Yksilöllisesti kirjoitetut taidekritiikit ovat Taidesivut.netin palvelu, joka tuo taiteilijalle ja hänen näyttelyilleen lisänäkyvyyttä. Tällä hetkellä sivustolla on 2 taidekritiikkiä:
Välähdyksiä Pariisista — kaupunkitila viihtymisen paikkana
Freelance-valokuvaaja Petteri Löppönen (s. 1974, Helsinki) esittelee tuoreimmassa näyttelyssään oman aikamme Pariisia perinteisen mustavalkokuvauksen keinoin. Katukuvauksen traditiosta on johdettu onnistuneesti jatkumo nykyajan suurkaupungin elämän monimuotoisuuteen ja arjen pieniin yksityiskohtiin. Ohikiitäviin silmänräpäyksiin kiinnittyneet huomiot urbaanista elämästä tallentuvat filmille kaupungin vilinästä poimituista hetkistä. Kuvaajan mukaan kamera mahdollistaa huomion keskittämisen muutoin merkityksettömiksi jääviin tapahtumiin ympäristössä. Löppösen näkökulma on valppaan tarkkailijan, mutta samalla aktiivisen osallistujan. Hän pääsee kameroineen osalliseksi kuvaamistaan tilanteista ja kohteista.
Urbaani elämä käsittää lukuisia kerrostumia kulttuurisesta monimuotoisuudesta historian läsnäoloon nykyhetkessä. Löppöselle Pariisi näyttäytyy rentouden ja valoisuuden paikkana riippumatta, onko tapahtumien estradina kahvila, katu vai metroasema. Pariisi elää nykyhetkessä asukkaidensa ja turistien asuin- ja ajanviettopaikkana. Löppösellä on taito vangita yksittäinen merkityksellinen hetki, kiinnittää huomionsa ja nostaa esille tapahtumia. Mustavalkokuva on valinta, joka keskittää havainnon tilallisuuteen ja tapahtumaan. Arkisessa visuaalisessa kaupunkihavainnossa katsojan huomion kiinnittymistä ja kokemista ohjailevat myös värit. Löppönen hyödyntää myös kuvien rajausta tarkoituksenmukaisesti.
Seinen rannalla näyttää pari istuskelevaa pyöräretkeilijää levähdystauolla. Tarjoilija ja tyttö esittää kahvilanäkymän. Suurkaupunki on ympäristö, jossa eri elementit kilpailevat havaitsijan huomiosta. Löppösen kuvat houkuttelevat pysähtymään huomioiden äärelle, havahtumaan hetkeksi ärsykkeiden taustahälyn virrasta ja kuuntelemaan yksittäisten tapahtumien tarinoita. Tilannekuvan aihe saattaa syntyä vaikka rengasrikosta, kuten kuva Limonade, jossa nainen puhuu kännykkään kadunkulmassa – limonadibaarien ympäröimänä.
Missä määrin satunnaisella kadunkulkijalla, turistilla tai suurkaupungin asukkaalla on oikeastaan valta valita, mihin kiinnittää kaupunkitilassa huomionsa? Kaupunki voidaan mieltää myös reittien, aikataulujen ja ulkoapäin määriteltyjen tilojen kokonaisuudeksi, jossa yksilön väistämätön kohtalo on toteuttaa näkymättömän ja sisäistetyn vallankäytön itselleen asettamia päämääriä. Ehkä kaupunkitilan käyttäjä voi myös vastustaa kiireisyyden ja tavoitehakuisuuden vaatimusta. Le Metro II näyttää kulkuneuvon sisätilan, jonka matkustajia luonnehtii keskittynyt rauhallisuus. Metro – Palais Royal/Musee du Louvre taas avautuu metroasemalle, jonka penkeillä kulkuneuvoa odottelevat matkustajat istuskelevat rennosti.
Valmiiksi määritelty, käyttöfunktioltaan säädelty kaupunkitila vaatimuksineen ja visuaalisine opasteineen määrittää käyttäjäänsä, sanelee hyväksyttävän toiminnan rajat. Miksi ennakko-odotuksia vastaan ei voisi kapinoida ja tuoda vastalauseena kuvallisen produktion tapahtumaa välittömästi kaupunkitilaan? Kamera käy näyttää kaksi nuorta, ilmeisesti ystävykset videokuvaamassa toisiaan kaupunkitilassa. Kaupunkitila on aina myös kertomus risteävistä valtapyrkimyksistä. Kenellä on lopulta valta päättää, mikä on hyväksyttävää kaupunkitilassa? Kuka valitsee, mitä virallisessa versiossa kerrotaan ja mikä taas jää näkymättömäksi ja julistetaan merkityksettömäksi?
Löppösen kuvat kertovat tarinoita yksilöiden arkisista kokemuksista vaihtelevina hetkinä kaupunkitilan sykkeessä. Näyttely tuo häivähdyksen eurooppalaisen suurkaupungin ilmapiiristä pohjoiseen ulottuvuuteemme. Löppösen Pariisi on rauhallinen ja seesteinen. Vaikutelmaksi jää, että kuvien henkilöt näyttävät ottaneen kaupunkinsa kukin tavallaan omakseen ja tilanteista riippumatta viihtyvän kaupunkitilassa. Mustavalkoisten tilannekuvien laaja kokonaisuus tarjoaa yllättävän välittömän ja rytmikkään kierroksen nykyhetken Pariisiin, josta meilläkin saattaisi olla omaksuttavaa.
Arvio näyttelystä Faces of Paris, Tähtitornin kahvila, Oulu, 12.5.–30.6.2011.
Action paintingin taipuisuus
Kuvataiteilija ja graafinen suunnittelija Hanna Holopainen (s. 1976) hyödyntää työskentelyssään ennakkoluulottomasti poikkitaiteellisuuden mahdollisuuksia sanoista tanssitaiteeseen. Hänen syksyn 2010 projekteistaan muistuu kuitenkin erityisesti mieleen perinteisen näyttelykonseptin mukaisesti toteutettu Tähtitornin kahvilan näyttely Mixed. esitellyt viimeaikaisissa näyttelyissään ekspressiivisen otteen ja käsitteeksi muodostuneen action painting -maalaustekniikan mahdollisuuksia. Yli puoli vuosisataa sitten taidemaalari Jackson Pollock varmisti nimensä modernistisen maalaustaiteen historian lehdille lähestymällä maalausta tapahtumisen tilana. Viimeistään action painting hajotti vanhat esteettiset kaanonit kuvallisen motiivin ja sisällön tason selvyyden vaatimuksineen. Nyt on jälleen aika juhlistaa maalauksen pyyteetöntä prosessinomaisuutta ja taiteilijan vitaalisten impulssien ilmenemistä mediuminkäsittelyn keinoin. Maalauksen tilallisuuden vapautumista ja kuvan mediaalisten elementtien mukaan lukien maalin ilmaisulliset ominaisuudet on lähestytty erilaisista tulkinnallisista lähtökohdista. Maalaustaiteen semiotiikan kielellä voidaan puhua muodon ja sisällön tason yhteensulautumisesta tai lausumisen ja lausumisen aktin keskinäisistä kytköksistä. Psykoanalyyttisessä viitekehyksessä painotetaan symbolisesta tasosta vapautumista.
Toteutukseltaan täysipainoisista action paintingin sovelluksista heijastuu yhä tinkimättömyys ja vapaudenhalu. Nykytaiteen figuratiivisuuden dogmin kahleista ja maalauksen harkitun tilanjaon ortodoksisuudesta vapautunut kuvantekijä puhuu mediumillaan. Vastikään päättyneen Tähtitornin kahvilan näyttelykokonaisuuden perusteella Holopainen vaikuttaa kehittäneen eräänlaisen hienoekspressiivisen polun maailman tarkasteluun: räikeä tai destruktiivinen ote vaimenee taustalle ja hiljaisuudelle annetaan tilaisuutensa. Maalauksen materiaalinen medium taipuu notkeasti raikkaan irtonaiseen drippingiin, mutta lyyrisyyttäkään ei kaihdeta. Ehkäpä juuri tässä piileekin jotain, minkä kovien efektien turruttama suomalainen nykytaiteen kenttä liian usein auraa marginaaliin: taitoa ja uskallusta kuunnella maailmaa maalauksen kautta hillityllä volyymilla, mutta vajoamatta vesittyneisyyteen. Maalauksessa Shadow dive vertikaalisuuden ja maisemallisuuden kontrasti luo vaikutelman taivasta kohti aukeavasta vaelluksesta loppusyksyn kaislikossa tai vastaavassa luonnonmaisemassa. Tummanharmaa tausta luo pohjan mustaan ja valkoiseen vuorotteleville maaliräiskeille, jotka tekevät pinnan ja tilan erottelua jättäen onnistuneesti väljyyttä maisemaan sukeltamiselle.
Jäätävään tunneviritykseen vie ympyrämäisille pohjille toteutettu triptyykki Tears encounter each other, Hope and sorrow sekä Calm and restless. Ympyrän muoto kytkeytyneenä keskittämättömään kaksiulotteiseen tilankäsittelyyn lataa teoksiin kosmisiakin merkityksiä yksilölliseen kokemukseen viittaavuudesta huolimatta. Ympyrä assosioituu yhtälailla avaruuden luonnontieteelliseen kartoittamiseen teknisin välinein ja metafyysisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin ajan ja tapahtumisen syklisyydestä. Harmaan, mustan ja valkoisen maalin vapaalle liikkeelle ja sävyjen soinnuttelulle sekä teosten keskinäisen vuoropuhelun näennäiselle eleettömyydelle rakentuva triptyykki luo vaikutelman tapahtumisen hitaudesta. Teosten pysähtynyt viileys vaatii avautuakseen kärsivällisyyttä. On voitava vain uskoa talven väistymiseen kevään tieltä. Onpa näyttelyyn mahdutettu mukaan pieni periekspressionistinen repäisykin: I can’t breath rehottaa punaisen tulehtuneena akryylimaalauksen teuraslihana.
Holopaisen ekspressiivisessä otteessa on nykymaalauksen kontekstissa tarkasteltuna erityistä viehättävyyttä – ote antaa ilmaisupyrkimyksistä huolimatta katsojalle tilaa. Mediaaliset keinot ovat ihailtavan pelkistetyt ja visuaalinen kerronta ekonomista – alkydi- ja akryylimaalien sekä sekatekniikan variaatiomahdollisuudet kantavat näyttelyn teoksesta toiseen lennokkaasti. Birds are flowing lienee yksi tyylipuhtaimpia esimerkkejä action paintingin sovelluksesta. Sinisen, keltaisen, mustan ja valkoisen maalin esteetön virtailu ja kieppuminen kytkevät pinnan taustaksi ja pyrkii muodostamaan itsenäisesti tilaa esteettömän rytmin kieputtamana. Siveltimen poissaolo mahdollistaa mediuminkäsittelyn vapauden. Maalin kieppumisen ja uomiinsa etsiytymisen kontrolli vailla mekaanista kosketusta maalauspintaan edellyttää keskittymistä ja harkintaa. Vain teoksen pieni koko on esteenä tilan dionyysisyyden aidoimmalle ilmentymiselle. Arpica taas ilmentää toisentyyppistä abstraktin ekspressionismin keinojen sovellusta. Vertikaalisuus kohtaa maisemallisuuden. Vihreän ja valkoisen maalin lennokkaalla, mutta tarkalla sivellintekniikalla luonnehdittu liike tekee usvaan hukkuvaa maisemaa, joka on itsessään täydellinen tila. Viitteet ovat poissa, on vain väri, tila ja impasto. Värikenttämaalausta enemmän muistuu mieleen raskaan materiaalinen abstrakti maisemamaalaus.
Holopainen on selvästikin paitsi abstraktin, myös figuratiivisen ekspressionismin oppimääränsä suorittanut. Vaikka viittauksia voi löytää paitsi amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin kultakauden nimiin, taustalla häilyy myös eurooppalainen perinne aina van Goghiin saakka. Teosten pyrkimys yksilöllisistä kokemuksista kumpuavaan kerrontaan on vahva, vaikka omin ääni hajaantuu välistä silkkaan mediumin aspektien tarkasteluun. Holopainen on nykymaalaustaiteen valtavirrasta poiketessaan ja teknisessä vapautuneisuudessaan omaa tietään kuvantekijä. Toteutukseen voisi lisätä vain aavistuksen keskitystä ja kurinalaisuutta, kuitenkin niin, että maalaus säilyttää elävyytensä. Action painting taipuu moneksi. Olisi kiinnostavaa nähdä, mihin Holopainen yltäisi suurempien maalauspohjien kanssa.
Jonna Hyry
Arvio näyttelystä mixed, Tähtitornin kahvila, Oulu, 3.8.–19.9.2010.